Kello 15.30. Päivä alkaisi olla taas opintojen osalta pulkassa. Väki valuu pysäkiltä bussiin, ja viimeisten vielä kiirehtiessä istumaan kuski starttaa muun liikenteen joukkoon. Odotan hetken, sitten toisen. Ja kazaam! Ei aikaakaan, kun ensimmäinen taskun- tai laukunpohjalla muhinut älypuhelin (tai muu vastaava kapistus) löytää omistajansa käden. Kotiin päästyäni huomaan liittyväni valtavirran joukkoon – läppäri auki, nettitikku USBiin ja olen taas elävien kirjoissa.

Digitaaliset mediat ovat huomaamatta sujahtaneet kaikkialle. Ilmiöltä ei yksinkertaisesti voi välttyä. KASDIGITin luennot ovat pistäneet pienen opiskelijan miettimään, kuinka suuren osan digitaaliset mediat todellisuudessa nappaavat vuorokaudestamme. Niin vapaalla kuin opiskellessa liikumme yhä enemmän digitaalisessa ulottuvuudessa. Ei vaadita kuin hiiren klikkaus tai sormen painallus, ja kas, olemme jälleen aivan uudessa maailmassa. Informaatio, mielipiteet sekä ajatukset liikkuvat huimassa mittakaavassa, ja mikäli haluaa pysytellä aallon harjalla, on digitaalista mediaa myös käytettävä aktiivisesti. Sitoutuminen on tosiasia. Tästä hyvä esimerkki on yliopiston sähköposti, joka on kyllä erittäin hyödyllinen ja pitää käyttäjänsä ajantasalla – mikäli mailinsa käy lukemassa vähintään kerran päivään, mieluummin toisenkin. Toisen käyttäjän moinen saa kenties takajaloilleen, toinen taas on kiitollinen jatkuvasta ajantasalla olemisen tunteesta.

Informaatio siis ainakin kulkee. Seuraavaksi sopiikin kysyä, onko maailman tapahtumilla enää samanlaista painoarvoa, jos niitä ei julkaista mediassa? Menettääkö informaatio merkityksensä, jos se ei ole saatavilla Googlesta tai vaikkapa Facebookista? Kehno esimerkki tästä on kaverini heitto, kun hän hoksasi nimettömään ilmestyneen kihlasormukseni. ”Ai ette ole vielä julkaisseet Facebookissa? Eihän se sitten ole virallista”, kuului vitsiksi tarkoitettu lausunto. Huulenheittoa, kyllä – totuuden siemen, ehkäpä?
Itse uskon, ettei jakamatta jättäminen tee mitään ”epätodellisemmaksi”, mutta julkaiseminen digitaalisessa mediassa laajentaa tapahtumien, tekojen ja sanojen merkityksiä.

Facebook onkin loistava esimerkki uudesta jakamiskulttuurista. Se on toki vain yksi sosiaalisen median lukuisista muodoista, mutta aihe on helppo ottaa käsittelyyn – onhan Facebook kuitenkin suurimpia yhteisöpalveluita. Muistan aikoinaan itse jupruilleeni yhteisöä vastaan, mutta uteliaisuus voitti ja nykyään Facebook kuuluu lähes poikkeuksetta päivittäisiin nettikäynteihin. Yhteydenpito vanhoihin tuttuihin on ihastuttavan helppoa, ”tykkää”-buttonia on mukava paukuttella ja verkostoituminen toimii hyvin yliopiston puolelta – tapaamisista, tenteistä, ilmoittautumisista ja muista vastaavista on vaivatonta informoida koko porukkaa yhteisen kanavan kautta. Facebook on kieltämättä hyödyllinen ja varsin näppärä keksintö, mutta siitä huolimatta puhelimeeni ilmestyy toisinaan tämänkaltaisia viestejä: ”Hei, nähdäänkö tässä joku päivä? Me lätistään nykyään vain naamakirjassa”.

Omassa kaveripiirissäni ”aito” kontakti on siis edelleen arvokkaampaa kuin sosiaalisten medioiden kautta tapahtuva vuorovaikutus. Toki mahdollisuus viestiä erilaisten medioiden välityksellä on loistavaa, ja mahdollistaa esimerkiksi välimatkojen supistumisen klikkauksiksi sekä latausajoiksi, mutta ainakin omalla kohdallani koen surulliseksi ystävyyssuhteiden siirtymisen osaksi digitaalista tietoverkostoa. Luennolla heitettiin ajatus digitaalisten medioiden kautta tapahtuvan vuorovaikutuksen luonteesta – kuinka todellista kaikki näyttöpäätteellä tapahtuva loppujen lopuksi on? Keskustelenko esimerkiksi foorumeilla liikkuessani oikealle persoonalle, vai olenko rupatellut vain luodulle netti-identiteetille? Vai ovatko ne kenties loppujen lopuksi yksi ja sama?

Aitoa tai ei, digitaaliset mediat ovat olennainen osa jokapäiväistä arkeamme. Ilman on vaikea pärjätä, ja täydellinen eristäytyminen taitaa olla jo utopiaa. Tapoja suhtautua medioiden käyttöön lienee yhtä monta kuin käyttääjääkin, joista jokainen luo oman suhteensa tietoverkkojen sekä informaation imperiumiin.  



Stam1na - Piste jolta ei ollut paluuta