Mielipidetekstin kirjoittaminen lähti liikkeelle ruohonjuuritasolta – käsite diginatiivi kun ei ollut kirjoittajalle entuudestaan tuttu. Sanan merkitys selvisi varsin nopeasti googlettamalla, ja hakutulokset kertoivat varsin yksissä tuumin nettisukupolvesta, jonka elämää on aina kehystänyt tietotekniikka.

Ensimmäisenä muistoista nousivat esiin omat kokemukset, joissa piirtoheitin ei käynnistynyt, videotykki tuotti päänvaivaa ja sosiaalisesta mediasta ei ollut kuultukaan opetuksen yhteydessä. Aina vika ei välttämättä löytynyt edes opettajan käyttötaitojen puutteesta – digitaaliset mediat vain tuntuvat edelleen olevan varsin vieras työkalu opetuksessa, vaikka tietotekniikka itsessään onkin jo yltänyt varsin mukavasti useimpiin luokkahuoneisiin.

Kasvatustieteiden perusopintojen luennoilta mielessä pyöri vieläkin lapsilähtöisen opetuksen käsite, ja kas – ei aikaakaan, kun näkökanta diginatiivien opetukseen oli muodostunut. Lapsilähtöisen opetuksen tavoitteenahan on lähteä liikkeelle lapsen maailmasta, joten tällöin opettajan tulisi uskaltautua digitaalisten medioiden maaperälle, mikäli kuilua opettajan pöydän ja pulpettien välillä ylipäätään halutaan kuroa umpeen.

Tekstin julkaisua suunnittelin jonkun paikallisen sanomalehden yleisönosastolla. Tällaisen median lukijakunta koostuu meistä ”tavallisista kadunkulkijoista”, minkä perusteella pyrin muotoilemaan tekstini helposti lähestyttäväksi. Samalla koetin kuitenkin hakea napakkuutta sanomaani, jotta joku siihen tarttuisi. Tekstin tärkeimpänä päämääränä oli saada aikaan keskustelua opettajien mediakulttuurien tuntemuksesta sekä lasten ja nuorten maailmaan astumisesta. Samalla halusin hieman herätellä vanhempia tarkistamaan käsityksiään digitaalisista medioista – niiden oikeanlainen käyttö ja tuntemus kun tarjoavat iloa ja apua.

Tekstin kirjoittaminen oli kokonaisuudessaan yllättävän viihdyttävää ja antoisaa. Viimeisimmästä mielipidetekstistäni on ehtinyt hujahtaa melkoinen tovi (kynä taisi tosissaan sauhuta viimeksi kevään 2011 kirjoituksissa), joten aluksi kirjoittaminen tuntui varsin kankealta. Kun ote alkoi vetreytyä, tekstiä syntyikin yllättävän vaivattomasti – KASDIGIT-kurssin sekä perusopintojen luennot ja omat kokemukseni antoivat hyvän pohjan ajatusten kehittämiselle. Osittain tästä syystä tulin käyttäneeksi niin vähän muita mediatekstejä tai –materiaaleja kirjoitukseni pohjalla, mikä olisi tietenkin voinut avartaa näkökulmiani entisestään. Toisaalta olen varsin tyytyväinen tekstiini tällaisenaan.


Teksti on osa KASDIGIT-kurssin harjoitustehtävistä.

Turhan monen opiskelijan suusta kuulee tarinoita, jotka kertovat mediataidottomista, teknisten vempaimien hämmentämistä opettajista sekä lehtoreista. ”Tuutteko näyttämään miten tämä tulostin toimii”-tyyliset tapaukset ovat surullisia esimerkkejä nuoren ja opettajan välisen maailmankuvan kuilusta.

Diginatiiveille, eli nettisukupolven edustajille digitaalisten medioiden käyttäminen on arkipäivää. Mediakulttuurin keskelle syntyneinä heillä on usein hyvät valmiudet teknologian hyödyntämiseen – käyttötaidot sekä erilaisten välineiden tuntemus on monelle lapselle itsestään selvää.

Digitaalisissa medioissa liikkumiseen tarvitaan kuitenkin muutakin kuin käyttövalmiuksia. Riskialtista on, jos lapsi kykenee käyttämään, muttei ymmärtämään mediaa ja sen luonnetta. Ohjausta ja opastusta tarvitaan, jotta osaisimme ottaa mediasta irti kaiken sen tarjoaman tiedon, hyödyn ja avun ilman mörkömäisiä uhkakuvia. Opetuksen päätehtävä on kasvattaa tulevaisuuden kansalaisia, jotka pärjäävät myöhemmin elämässään. Tällöin myös digitaalisten medioiden käytön tulisi sisältyä opetukseen. Toki opetussuunnitelmissa jo puhutaan mediakasvatuksen merkittävyydestä, mutta useassa koulussa tärkeät tavoitteet eivät yllä paperinidoksista oikeaan elämään.

Mikäli kasvatusalan ammattilainen sortuu iänikuiseen piirtoheitinkulttuuriin ja ”poissa silmistä, poissa mielestä”-mantraan digitaalisesta mediasta puhuttaessa, on ammatin päätehtävä kadoksissa. Lapsilähtöistä kasvatusta on vaikea toteuttaa, mikäli opettaja ja oppilas elävät aivan erilaisissa maailmoissa. Aikuisena ihmisenä opettajan tulisi olla se, joka on lasta puolitiessä vastassa, mutta jostain syystä odotamme helposti päinvastaista.

Medioiden syövereihin sukeltaminen voi olla aikuisellekin hämmentävää ja lamauttavaa, kenties jopa pelottavaa, mutta parhaimmillaan media tarjoaa niin oppilaille kuin opettajille korvaamatonta apua. Medioihin tutustuminen ei tarvitse olla yksinäistä pakertamista, vaan erilaiset kurssit ja täydennyskoulutukset tarjoavat loistavan mahdollisuuden täydentää omaa ammattitaitoaan ja avartaa maailmankuvaansa. Valtava informaatioverkosto ja interaktiivinen vuorovaikutuksen edut ovat täysin hyödynnettävissämme, mikäli vain uskallamme astua purteen ja luovia median aallokossa. Niinpä haastankin jokaisen opettajan tarkastelemaan omaa suhtautumistaan mediaan – on täysin itsemme päätettävissä, tahdommeko olla kasvattajina jarruttavia ankkureita vai eteenpäin vieviä moottoreita. 


Mielipidekirjoitus on osa KASDIGIT-kurssin harjoitustehtävistä. Teksti on suunniteltu julkaistavaksi yleisönosastossa.

Kello 15.30. Päivä alkaisi olla taas opintojen osalta pulkassa. Väki valuu pysäkiltä bussiin, ja viimeisten vielä kiirehtiessä istumaan kuski starttaa muun liikenteen joukkoon. Odotan hetken, sitten toisen. Ja kazaam! Ei aikaakaan, kun ensimmäinen taskun- tai laukunpohjalla muhinut älypuhelin (tai muu vastaava kapistus) löytää omistajansa käden. Kotiin päästyäni huomaan liittyväni valtavirran joukkoon – läppäri auki, nettitikku USBiin ja olen taas elävien kirjoissa.

Digitaaliset mediat ovat huomaamatta sujahtaneet kaikkialle. Ilmiöltä ei yksinkertaisesti voi välttyä. KASDIGITin luennot ovat pistäneet pienen opiskelijan miettimään, kuinka suuren osan digitaaliset mediat todellisuudessa nappaavat vuorokaudestamme. Niin vapaalla kuin opiskellessa liikumme yhä enemmän digitaalisessa ulottuvuudessa. Ei vaadita kuin hiiren klikkaus tai sormen painallus, ja kas, olemme jälleen aivan uudessa maailmassa. Informaatio, mielipiteet sekä ajatukset liikkuvat huimassa mittakaavassa, ja mikäli haluaa pysytellä aallon harjalla, on digitaalista mediaa myös käytettävä aktiivisesti. Sitoutuminen on tosiasia. Tästä hyvä esimerkki on yliopiston sähköposti, joka on kyllä erittäin hyödyllinen ja pitää käyttäjänsä ajantasalla – mikäli mailinsa käy lukemassa vähintään kerran päivään, mieluummin toisenkin. Toisen käyttäjän moinen saa kenties takajaloilleen, toinen taas on kiitollinen jatkuvasta ajantasalla olemisen tunteesta.

Informaatio siis ainakin kulkee. Seuraavaksi sopiikin kysyä, onko maailman tapahtumilla enää samanlaista painoarvoa, jos niitä ei julkaista mediassa? Menettääkö informaatio merkityksensä, jos se ei ole saatavilla Googlesta tai vaikkapa Facebookista? Kehno esimerkki tästä on kaverini heitto, kun hän hoksasi nimettömään ilmestyneen kihlasormukseni. ”Ai ette ole vielä julkaisseet Facebookissa? Eihän se sitten ole virallista”, kuului vitsiksi tarkoitettu lausunto. Huulenheittoa, kyllä – totuuden siemen, ehkäpä?
Itse uskon, ettei jakamatta jättäminen tee mitään ”epätodellisemmaksi”, mutta julkaiseminen digitaalisessa mediassa laajentaa tapahtumien, tekojen ja sanojen merkityksiä.

Facebook onkin loistava esimerkki uudesta jakamiskulttuurista. Se on toki vain yksi sosiaalisen median lukuisista muodoista, mutta aihe on helppo ottaa käsittelyyn – onhan Facebook kuitenkin suurimpia yhteisöpalveluita. Muistan aikoinaan itse jupruilleeni yhteisöä vastaan, mutta uteliaisuus voitti ja nykyään Facebook kuuluu lähes poikkeuksetta päivittäisiin nettikäynteihin. Yhteydenpito vanhoihin tuttuihin on ihastuttavan helppoa, ”tykkää”-buttonia on mukava paukuttella ja verkostoituminen toimii hyvin yliopiston puolelta – tapaamisista, tenteistä, ilmoittautumisista ja muista vastaavista on vaivatonta informoida koko porukkaa yhteisen kanavan kautta. Facebook on kieltämättä hyödyllinen ja varsin näppärä keksintö, mutta siitä huolimatta puhelimeeni ilmestyy toisinaan tämänkaltaisia viestejä: ”Hei, nähdäänkö tässä joku päivä? Me lätistään nykyään vain naamakirjassa”.

Omassa kaveripiirissäni ”aito” kontakti on siis edelleen arvokkaampaa kuin sosiaalisten medioiden kautta tapahtuva vuorovaikutus. Toki mahdollisuus viestiä erilaisten medioiden välityksellä on loistavaa, ja mahdollistaa esimerkiksi välimatkojen supistumisen klikkauksiksi sekä latausajoiksi, mutta ainakin omalla kohdallani koen surulliseksi ystävyyssuhteiden siirtymisen osaksi digitaalista tietoverkostoa. Luennolla heitettiin ajatus digitaalisten medioiden kautta tapahtuvan vuorovaikutuksen luonteesta – kuinka todellista kaikki näyttöpäätteellä tapahtuva loppujen lopuksi on? Keskustelenko esimerkiksi foorumeilla liikkuessani oikealle persoonalle, vai olenko rupatellut vain luodulle netti-identiteetille? Vai ovatko ne kenties loppujen lopuksi yksi ja sama?

Aitoa tai ei, digitaaliset mediat ovat olennainen osa jokapäiväistä arkeamme. Ilman on vaikea pärjätä, ja täydellinen eristäytyminen taitaa olla jo utopiaa. Tapoja suhtautua medioiden käyttöön lienee yhtä monta kuin käyttääjääkin, joista jokainen luo oman suhteensa tietoverkkojen sekä informaation imperiumiin.  



Stam1na - Piste jolta ei ollut paluuta